Kiteitä

Talven aikana kuvaan melko vähän. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö seuraisi luonnon tapahtumia ja yksityiskohtia ulkoillessani sillä silmällä, päinvastoin. Eilen kuitenkin innostuin auringonpaisteesta ja lähdin toiveikkaana kuvaamaan kiteitä. Kamerareppu potkukelkan kyytiin ja menoksi. Parhaimmat kuvattavat löytyivät kuivuneista mesiangervoista. Aurinko lämmitti jo kivasti mahdollistaen paikoillaan olon ja lähikuvaamiseen keskittymisen. Vaihtelin objektiiveja kuvaten 300 millisellä ja makrolla, jossa vielä loittorenkaita lisäämään suurennusta. Eniten innosti valon leikittely kiteiden pinnalla ja siitä heijastuvat spektrin värit. Mitään sen ihmeempää wau-elämystä ei tällä kertaa tullut linssin läpi tuijotellessa. Tulipa kuitenkin vähän verryteltyä kuvaamista, joka talvisin on aika vähissä. Kasvien uinuessa lumen alla, otan minäkin vähän iisimmin. 
Vaikka olenkin kasveja kuvannut jo tovin ja takaraivossa luulisi olevan sellaisen perusjutun, että kasveja kannattaa kuvata niiden tasolta, olin senkin jo taukoni aikana ehtinyt suvereenisti unohtaa. Oivalsin sen kuitenkin jossakin vaiheessa ja nätisti vain polvistumaan kuivuneen mesiangervon tasolle.

Yllä oleva kuva onkin vuodelta 2017. Talventörröttäjä kimmeltää kauniisti kuuraisena talviauringossa. Kuva myös tänään ilmestyneessä Luontokuva -lehdessä kirjoittamani kolumnin yhteydessä. Kolumnissa kirjoitan juurikin siitä, ettei aina luonnossa kulkiessa tarvitse olla kamera mukana. Monenlaiset kauniit näyt ja tunnelmat voi tallentaa myös pelkästään omaan muistiinsa.